—Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he, pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat toistensa suhteen erehtyneet.
—Te olette siis erehtynyt minun suhteeni—?
—Ja te ehkä myöskin minun?
—Enhän minä tiedä sitä tehneeni … tehän sen sanoitte?
—Ehkä onkin sitten syy vain minussa … ja minussahan se onkin…
—Mitenkä teissä?
—Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin … tai oikeastaan on vain eräs anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä.
—Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte?
—Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut teillä niitä olevan.
—Mutta minä en ollenkaan ymmärrä … ettehän ole milloinkaan ettekä mitenkään minua loukannut.