—Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa.
—Etten minä teihin luottaisi!
—Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän … ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla.
—Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla niin kävi … voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta … mutta en minä silloin osannut muuten … ja teidän täytyy antaa se minulle anteeksi.
—Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi.
Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja sanoi sitten:
—Enhän ainoastaan teitä … voihan olla, että pelkäsin itseänikin … meidän kummankin heikkouttamme…
Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä, värähtelevällä äänellä:
—Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä … miksi te sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus…?
—Ei se ole … se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus…