—Tee nyt pois vain … istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy alkuun … mutta missä se Elli on?
Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän:
—Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet … vanhat tuttavat ja viikkokausia haukkuvat toisiaan.
Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa:
—Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä … alussa se aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä myöten ajamaan … mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri lähteneet…
Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen.
—Elähän nyt … kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta … ei sinun tarvitse ujostella tätä Olavia … me olemme niin vanhat tutut ja me olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta … olisi se sentään kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan helmassa…
—Sinähän tulet aivan runolliseksi…
—Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa … mutta sen minä sanon sinulle, Olavi, että kun sinä kerran menet naimisiin, niin tuo sinä se rouvasi tänne … tule meille koko kesäksi niinkuin nytkin … voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä niin hyvänä, että … eikö totta, Elli?
Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli: