—Ei niistä puhettakaan … tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä menojaan… Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä!
—Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa.
—Voit sinä … mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin… Olavi voi muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää.
—Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan.
—No, no … se on hyvä se … nyt mennään syömään, koska kuuluu jo illallinenkin olevan valmis.
Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki … puhua suunsa puhtaaksi … särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla säpäleiksi!
Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää niin kylmän ivalliselta—minuakin kohtaan.
—Eikö mennä vähän kävelemään … tahi ehkä vähän soutelemaan, kun järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen.
—En minä nyt, sanoi Olavi.
—Etkös tule Ellikään?