—Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin—vai mitä?
—Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.
—Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?
—Etpä et, eipä sillä, eipä sillä … vai niin, vai oli sinulla oikein oma nimikkosi siellä … oliko tuo nuori ja kaunis? … eipähän ilman…
—Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.
—Kaikkihan ne niitä kehuu…
Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä:
—Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät niinkuin meillä poikamiehet?
—Puhtaastiko?
—Eihän, vaan päinvastoin.