—Ei hän sitä saanut tietääkään … minä kun välistä olen päiväkauden vesillä.
—Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?
—Minä olen mieluummin yksin.
—Ehkä sitten laskette minut maihin?
—Eihän toki … mitä te ajattelette!
—Te olette mieluummin yksin…
—Mutta ettehän te ole minun mieheni!
Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi muitakin onkimiehiä.
—Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.
—Minä tietysti!—ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.