—Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, poroporvarillinen.
—Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?
—Ahvenet tietysti!
—Ja kiisket?
—Miksei kiisketkin … sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat vastarannalla … mutta erittäinkin salakat—katsokaa, katsokaa … ne tuntee heti … siin'on … ja siinä taas!
Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että siima lauloi.
—Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne … kas taas! … ne ovat tulisia ja intohimoisia … ettekö luule, että kaloillakin on tunteita?
—Voi olla, vastasi Elli nauraen.
—Minä olen varma, että heillä on … mikseivät ne voisi nekin vihata ja rakastaa.
—Sappi se ainakin on särjelläkin.