Ja siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on hänen—kutsumuksensa!
Siinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan sydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita.
Portti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli kitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi herneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei mikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen puhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä.
Elli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan maisterin rykimisiä.
—Neiti on ruvennut maantyöhön … enkö minä voisi olla missään suhteessa avullisena?
—Tekö? Mitäs te voisitte?
—Ehkä olisi jotain … minä rakastan kovasti puutarhatyötä … neuvokaa nyt minulle jotain.
—En minä tiedä mitään … kysykää äidiltä.
—Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti?
—Mitäs se kävisi…