—Suotta, suotta, suotta!
Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid kuin muuten. Ei hän ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä peloitella, vaikka olisi osannutkin.
Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.
Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin, silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid noin taisi … sai kaikenlaisia ääniä … ei katsellut sormiinsa eikä näyttänyt sitä ajattelevankaan… Itsestään se tuli, kovemmin ja hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan…
—Soita nyt sitä…
Sigrid soitti ja aloitti sitten toista…
—Mikä se on tuo?
Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:
—Mitä sinä sanoit … eikö se ollut kaunista?
Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut … saattoi kyllä olla … mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.