Muutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti kotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut jatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi, etteivät varat kannattaneet. Eikähän »yhden tytön» tarvitse kaikkia maailmoita lukea … riittäähän sille vähempikin.
Muuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen…
—Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt, mistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin:
—En minä tiedä.
—Mutta onhan hänellä hyvä todistus … hän on melkein ensimmäisiä, huomautti äiti.
Isä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä, sekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli jo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka vuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän.
Illalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen, murahti isä:
—Ei minua oikein miellytä tuo tyttö … taikka kyllä tyttö, mutta ei hänen koulunkäyntinsä… Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä lupasivat ja vakuuttivat…
—Mitä sinä tarkoitat?
—Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut häntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi kuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä huomannut?