—Se voi olla niin näin ensi kerralla … ei hän nyt huomannut, kun juuri vasta tuli kotiin.
—Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin … ja niin kömpelön näköinen kuin hän vielä on … saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin…
—No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää…
Isä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten kääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui.
Äitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän viime aikoina maata pannessaan aina huokasi.
—Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi—ja kuinka hänen mielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä … vaikka tänä yönäkin.
Ja pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän valoisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa, jota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta kuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja kadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun kilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään…—
Ellikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut. Ikä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli päästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta kun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän muutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan oli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset kysymykset niin lapsellisilta.
Äidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion hän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin tarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina ennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta.
Nuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui makuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui.