Nyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten.
Ja nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi.
Samassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää ohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen ja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli mielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan. Kovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista Sigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi kuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin, että sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta aivan entiselleen ei kuitenkaan … sydämen pohjalle jäi routa, joka usein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä mitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta sopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti lähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä. Ja muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa jonnekin Etelä-Suomeen.
Sigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli kouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin silloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi näyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin.
Seuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli niissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet kaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä ihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten poikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat peikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti palanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi mielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia matkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija, ja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden välisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku, joka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen saattoi. Voi ihanuutta!
Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.
Mutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin tuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja kuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat, eikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle kokoontunut.
Aamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja koululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille, jotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja niin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli ensimmäinen luokallaan.
Siinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä enemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati kotiin.
Ennen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän pani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut.