Tuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja katseli sitä. Se oli Runebergin »Hanna». Hän selaili sitä, mutta ei nyt tehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin ummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta huomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne kuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa. Oli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain vanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja raskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa vanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja iänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos.
Mutta isä oli eniten kaikista vanhentunut … seköhän se tuolla kuorsaa … tuolla seinän takana.
XIII.
Aamulla nousi Elli varhain ja kävi katsomassa kaikki tutut paikat, kellarinkatot, nuottakodat ja monet muut… Ja hymyili itsekseen niille muistoille, joita niihin oli kiinnittynyt.
Päivällisellä oli jälkiruokaa Ellin tulon kunniaksi, ja ennen ruokalepoaan kyseli isä Elliltä kaikenlaista koulusta. Elli kertoi muutamia leikillisiä kohtia, ja isä niille nauroi. Nauroi vielä uudelleenkin ja oli nähtävästi mielissään. Äiti hymähti myös hänkin.
Kun isä meni ruokalevolle, taputti hän Elliä tyytyväisenä päähän. Elli otti kirjansa ja poistui puutarhaan lukemaan. Oli jo ehtinyt valita siellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne äiti.
—Mitä kirjaa sinä luet, Elli?
—Se on Runebergin »Hanna».
—Näytäs … eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi näitä kirjoja lukea.
—Ei tämä ole mikään romaani.