—Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta?
—Enkö minä sitten saa tätä enää lukea?
—En minä tahtoisi, että sinä lukisit.
—Mitä pahaa siinä on, jos lukee?
—Se on synti…
Elli katsoi äitiin eikä puhunut mitään.
—Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä, eikä sitä ymmärrä moni ihminen … mutta sinun äitisi tietää, kun on sen itse kokenut… Ei se kiellolla parane, ei muuta kuin pahenee, enkä minä tahdo sinua kieltää… Sillä nuorena tekee siihen mieli… Vaan se on kaikkein pahinta, kun niissä kirjoissa on maallinen elämä niin kauniiksi kuvattu … eikä sitä kuitenkaan ihminen saa, vaikka kaiken ikänsä turhaan halajaa… Mutta jos sinä Jumalan sanaa tutkisit, niin huomaisit, ettei hän tämän maailman onnea tarjoa, joka pian haihtuu, vaan iankaikkisen elämän onnen, joka aina pysyy … joka sinne kerran pääsisi…
Äiti huokasi syvään, ja kyynel valui pyyhkimättä alas pitkin kalpeata poskea. Vähän aikaa istui hän vielä, kädet helmaan laskettuina, niinkuin hänen tapansa oli, ja katsoi eteensä ruohopenkkiin. Oli ääneti, eikä Ellikään puhunut. Elin mielestä olisi hänen pitänyt äidilleen jotain virkkaa; mutta ei hänellä ollut mitä sanoisi.
Sitten äiti lähti. Raskaasti hän käveli, hartiat kumarassa ja vähän kierossa. Niskassa riippui riutuva hieno palmikko, joka päässään suippeni melkein yhdeksi hiukseksi… Sen oli Elli kuullut, että äiti nuorena ollessaan oli ollut hyvin kaunis … oikein kuuluisa siitä. Ja Ellin tuli nyt yht'äkkiä niin äärettömän sääli äitiä, että hän olisi juossut hänen jälkeensä ja syleillyt häntä, jos vain olisi kehdannut. Mutta heidän välinsä oli aina ollut niin kankeaa ja ujoa.
Koko sen päivän oli Elli kuitenkin äidin läheisyydessä ja auttoi häntä talouden toimissa.