Äiti oli tullut heränneeksi, sen oli Elli jo tätä ennen kotona käydessään huomannut. Mutta vasta viime vuonna hän oli heittänyt herraspukunsa ja pukeutunut heränneiden vaatteisiin.
Hän oli viime talvena matkustanut yksinään rengin kanssa vanhalla ruunalla kauas Pohjanmaalle vanhan heränneen miehen luo, ja muutaman ajan kuluttua oli se mies itsekin pappilassa käynyt ja viipynyt siellä yön ja seuraavan päivän. Sitä ennen oli äiti ollut suuressa sisällisessä tuskassa, mutta kun herännyt mies oli mennyt, oli äiti sen jälkeen ollut paljoa rauhallisempi.
Rekeen astuessaan olivat heränneen miehen kuulleet hyvästiksi sanovan:
—Sinun vaimollasi on tosi tuska ja tarve iankaikkisen elämän perään … eläkä häneltä sanan harjoitusta kiellä, vaikka itse oletkin suruton mies … ja vaikka sinulla valta talossasi siihen olisikin.
Ei isä sitä kieltänytkään, sillä äiti oli viime aikoina ollut ihmeellisen nöyrä ja kärsivällinen kaikessa. Hoitanut oli häntä niinkuin todellisen aviovaimon tulee. ja isä tuumi, että hän vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän hoitoa.
Ja niin tuli sen jälkeen melkein joka sunnuntai-ilta ja välistä viikollakin äidin luo keittiöön ja keittiökamariin vanhoja vaimoja, ja muutama hiljainen, alakuloinen mieskin. Ne istuivat allapäin ja lukivat postillaa ja veisasivat surullisia virsiä.
Isä kun oli ruokalevon maannut ja piippunsa polttanut, kuuli aukinaisten ovien läpi veisuuta toisesta päästä rakennusta toiseen, ja hänelle tuli ikävä. Hän käveli huoneesta huoneeseen, seisoskeli ikkunoiden edessä ja katseli milloin puutarhaan, milloin kartanolle, milloin lehtikujalle, joka vei pappilasta kirkolle päin. Mutta ei siellä ollut mitään erinomaista, ei mitään huvittavaa, kaikki oli sitä yhtä tyyntä pyhäillan surullista sointua.
Isä haukotteli ja kulki keittiökamarin ovelle, jossa äidin vieraiden lämmittämä ilma paksuna tuoksahti häntä vastaan. Sieltä palasi hän saliin ja katsahti joka kierroksella Ellin kamariin, jossa tämä istui ja luki. Viimein isä tuli sisään.
—Äiti se istuu siellä ja veisaa, sanoi isä.
—Niin.