Mutta aamu alkoi tuntua pitkältä. Ei ollut enää juuri mitään tekemistä … ilma oli kaunis, ja herrat yhä viipyivät ylhäällä.
Jotain tehdäkseen lähti Elli puutarhasta kukkia noutamaan, kulki yliskamarin ikkunan ohitse ja puheli juuri sen kohdalla muutaman palvelijan kanssa, joka sattumalta tuli ylös rannasta. Katsahti myöskin sattumalta ylös ikkunaan, mutta kääntyi pian pois, kun huomasi, että siellä liikuttiin. Meni puutarhaan. Oli jo paremmalla tuulella. Harmitteli kuitenkin sitä, että herrat aina niin kauan nukkuvat … herrat ylipäänsä, ja erittäin nämä.
Elli laitteli jo verannalla vihkoa kukista ja ruohoista, joita oli pöydälle levittänyt, kun ylhäältä alettiin tulla. Ne olivat ylioppilaan askelia … kohta kuului maisterikin tulevan … ja nyt ne laskeutuivat rappusia alas. Mutta ylioppilas tuli yksin verantaan. Hän oli maattuaan niin hauskan ja miellyttävän näköinen, kun juuri oli unen kasvoiltaan pudistanut.
—Hyvää huomenta!—kuinka olette maannut?
—Kiitos, hyvin!—Kylläpä nyt on kirkas paiste.—Ylioppilas meni verannan ovelle ja tarkasteli siitä ulkoilmaa. Aurinko häikäisi hänen silmiään, niin että piti varjostaa kädellä. Siinä oli jotain miellyttävää siinäkin.
—Eilinen ilta oli niin erinomaisen suloinen, sanoi Elli.
—Niin, minä näin, että olitte vielä ulkona kävelemässä, kun me muut jo olimme panneet maata.
Ylioppilas tuli ja istuutui melkein Ellin viereen ja lisäsi leikillisesti:
—Te olitte kai haaveksimassa … kaikki nuoret tytöt haaveksivat illalla muiden maata mentyä…
—Se ei ole totta…