—Kyllä se on totta … tunnustakaa, että tekin olitte ajattelemassa jotain, jota tahdoitte oikein häiritsemättä ajatella.
—Te aivan erehdytte … aivan erehdytte…
—En erehdy … minä en erehdy ollenkaan … haaveksiminen on teidän ikäisillenne elinehto.
—Hyi, kuinka te olette paha!
—Se on, että oikeastaan olen erittäin hyvä.
—Ette ole hyvä, vaan te olette itserakas, kun luulette itseänne hyväksi…
Ja keskustelu kääntyi näin keveäksi, ja ennenkuin kutsuttiin aamiaiselle, olivat he Ellin mielestä jo vanhat tutut.
Yhtä hauskaa mielialaa kesti vielä aamiaisen jälkeen. Ylimmilleen se nousi silloin, kun tuotiin lapsi kastettavaksi ja maisteri toimitti kasteen. Elli ja ylioppilas katselivat oven raosta ja palasivat aina toiseen huoneeseen nauramaan. Elli oli iloonsa menehtyä, kun ylioppilas nosti silmiään niinkuin maisteri ylös kattoon, pani kätensä ristiin ja asetti suutaan samalla lailla. Tuo yhteinen ivailu teki heidät niin tutuiksi, että Ellistä tuntui oudolta teititellä ylioppilasta.
Toimituksensa tehtyään tuli maisterikin verannalle. Hän oli vähän vielä taannoista tointaan juhlallisen näköinen.
—Sinä olet vielä arvokas äskeistä kyytiä, sanoi ylioppilas.