—Te uskoitte, että se tapahtuisi uskon uudistuksen avulla.
—Sen minä uskoin.
—Ette usko enää? Ja siinä olette oikeassa. Sitä uskonuudistajaa, joka sen tekisi, ei luultavasti tule koskaan syntymään. Kai rauha taas palajaa, mutta niinkuin aina ennenkin ainoastaan väliaikaisesti, seurauksena uupumisesta ja sotivien kykenemättömyydestä sotaa jatkamaan, vaan ei suinkaan mistään vakaumuksesta, että se oli lopetettava itsensä vuoksi, sentähden, että se semmoisenaan on kauhistus. Mitä kaikkea sitä vastaan taas katumuksen tai innostuksen ja herätyksen hetkinä puhuttaneekin, mitä tehtäneekin, mitkä maailmanparantajat, apostolit ja marttyyrit sen asiaa kerran taas ajanevatkin—vaikka tuleva rauha sitä solmittaessa julistettakoon kuinka ikuiseksi maailmanrauhaksi hyvänsä, siihen kaikkeen ei ole enää luottamista. Sillä olihan kaikkea tätä olemassa jo ennenkin, kaikkia näitä: uskoa, aatetta, uskojia ja ajattelijoita ja uskon sankareita ja aatteen ajajia, veritodistajia, henkensäkin uhraajia, rauhan erakoita, Hanseleita … eivätkä saaneet mitään muuta aikaan, kuin että sittenkin puhkesi sota, jommoista maailma ei koskaan ole nähnyt.
—Niin teki, niin teki…
—Ja kun niin teki, kun maailmanrauhaa siis ei synny eikä voi syntyä, niin on samalla myös kaikki inhimillinen ja kristillinen harrastus ja pyrkimys yleensä vain puolitekoista toimenpidettä ja kaikki sen saavutus keskeneräistä tulosta siihen nähden, minkä täytyisi olla kristikunnan lopullinen pyrkimys ja päämäärä; oikeuden ehdoton voitto, sen turvaaminen niillekin, ja ennen kaikkea juuri niille, jotka sitä enimmän kaipaavat—aseettomille ja heikoille, jotka eivät itse voi sitä hankkia.
—Entä mitä sitten?
—Omalta kohdaltani en näe muuta kuin kuoliaaksi isketyn uskon, teidän ja minun, joka ei ole eloon herätettävissä, ellei ihmettä tapahdu.
—Ihmettäkö! virkkoi hän kuin säpsähtäen, luoden minuun pikaisen, välähtävän katseen, mutta sitten vaipuen takaisin välinpitämättömyyteensä, niinkuin olisi luullut nähneensä jotakin, mutta huomannut sen harhaksi. Sitten hän nousi ja meni ullakolle eikä enää palannut.
Hän oli minulle viimeinen pettymys. Hänen ei olisi pitänyt siihen tyytyä, ei omaksua sitä, minkä minä. Hänen olisi pitänyt tulla uskoni avuksi, vaikkei olisi uskonutkaan. Olihan hän uskoni isä, miksei hän edes yrittänytkään saada lastansa henkiin? Miksi juuri hän kieltämällä oman uskonsa oli antanut minun uskolleni lopullisen iskun? Hänen ei olisi pitänyt poistaa viittojaan eikä ottaa pois madonnaansa siitä, mihin hän ne kerran oli pystyttänyt. Olisivathan olleet edes hautaristeinä muistuttamassa jostakin, joka kerran oli elänyt. Jos ei muuna, niin edes aaveina ilkkumassa maailmalle sen häpeätä ja alennusta… Olisi antanut heidän ne hävittää.
Mutta kaipa hän oli tehnyt, mitä tunteensa oli käskenyt.