Kaipa tässä ei voinutkaan muuta.
Kai täytyy käydä, niinkuin käy. Aikahan sovittaa ja antaa anteeksi kaiken. Ja onhan uskovalla maailmalla aina se, joka ottaa kantaakseen sen kuorman juuri pahimmalla taipaleella: "Se oli sallittu, se oli välttämätöntä, se oli rangaistus meidän synneistämme. Mikä ei toteudu täällä, se toteutuu tuolla" j.n.e. Ehkä ystäväni selviytyy hänkin sitä tietä?
Mutta saako tyytyä kaikkeen ja antaa anteeksi kaiken, minkä hyvänsä? Eikö se tuo veltto, villaisella painava, kaikkia repeämiä kiinni kurova oppi, eikö se juuri lopulta ole kaiken uusiutumisen ja parantumisen pahin jarru? Saako koskaan unohtaa ja antaa anteeksi sitä, mikä juuri nyt tapahtuu Belgiassa, Flanderissa, Reimsissä? Ne siellä eivät sitä koskaan tee. Ne sopivat vasta sitten, ne tahtovat kuulla rauhasta puhuttavan vasta sitten, kun heidän kärsimänsä vääryys on kostettu. Eikö henki hengestä, hammas hampaasta, viha vihaa vastaan sittenkin, ainakin eräissä tapauksissa, ole se, joka antaa parhaan ratkaisun, johon tulee turvautua ja jota siis on ylläpidettävä pyhänä tulena?
Mutta sehän on juuri se pohja, jolle ne, jotka sotivat, aina tahtovat rakentaa rauhan. Sillä tavallahan ne, toisen lopullisella voitolla ja toisen perinpohjaisella kukistamisella, juuri uskovat jakavansa oikeutta. Ja ehkä jakavatkin joillekuille. Mutta ne, jotka jakavat oikeutta yhden heikon puolesta, ne kieltävät sen samassa henkäyksessä taas toiselta heikolta, siltä, jonka ovat voittaneet ja siltä, jonka oikeuksiinsa saattaminen ei kuulu heidän etuihinsa. Ase jakaa etuja eikä oikeutta. Ase ei koskaan kelpaa riidanratkaisijaksi. Sen tuomiosta on aina vedottava. Mutta mihin? Johonkin korkeampaan oikeuteen? Mutta kun sitä ei ole, kun siihen ei kukaan usko: ei, että se on ollut, ei, että sitä tulee koskaan olemaan.
… Ellei ihmettä tapahdu?
Aikooko hän, tuo tuolla ullakollaan, sittenkin tarttua siihen oljenkorteen? Ojentaako hän ehkä kätensä sitä kohti, ennenkuin uppoaa? Luopiko hän uuden haaveen menetetyn tilalle, odottaako ääntä taivaasta, enkeliä pilvistä? Näytti melkein siltä hänen ilmeestään.
* * * * *
Takkatuli valaisi viimeisellä tuikkeellaan huonetta. Sen perällä nurkassa seisoi rauhan madonna, niinkuin erakko oli sen siihen asettanut. Sen silmille heitetty vaate oli valahtanut pois. Se hymyili yhä, ja sen lapsi piti yhä yhtä uskollisesti rauhanpalmuaan pystyssä. Tekijänsä usko siinä eli, vaikkei se enää elänytkään tekijässä itsessään. Se ei ollut mistään pettynyt eikä tule koskaan pettymään. Sen sisaret, monet tuhannet madonnat, ovat kirkoissaan, kappeleissaan, alttareillaan hymyilleet samaa hymyään, vähääkään häiriintymättä, muuttamatta ilmettään, minkä taiteilijat ovat heille uskonsa hetkinä antaneet. Niiden ympärillä, kaduilla ja toreilla, jopa niiden jalkojen alla alttarin juurellakin on vuotanut sukuvihan ja uskonvihan veriä. Ne on raastettu pois, unohdettu ullakoille vuosisadoiksi, löydetty, tuotu takaisin ja panta vanhoihin paikkoihinsa hymyilemään, todistamaan siitä uskosta ikuiseen hyvyyteen ja hellyyteen, joka oli elähyttänyt niiden tekijät tekemään ne sellaisiksi, kuin ne oli tehty. Ja aina niitä on tehty samanhenkisiä, samanilmeisiä kuin tuo. Se usko on aina elänyt, ei mikään ole saanut sitä juurineen revityksi. Se on uupumatta, pettymättä tyrkyttänyt itseään, vaikuttanut alttareilta, kappeleista, luostareista, kammioista,—aina vain muistuttanut rauhasta ja hyvästä tahdosta pimeimpinä, sotaisimpina perhe-, heimo ja sukukostosotien aikoina, ja saanutkin lopulta jotakin aikaan, ei tosin rauhaa kansojen kesken, vaan kuitenkin jonkinlaisen laillisen olotilan heidän keskuudessaan.
Saanut rauhaa aikaan—eikä kuitenkaan mitään saanut, sillä mitä mikään saavutus merkitsee, koska juuri raivoaa maailmansota, ennen kuulumaton?
Siitä huolimatta se tuossa vain hymyilee, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.