* * * * *
Jäin sinne, kun en tiennyt, minne muuannekaan menisin. Kotimaahan olivat tiet toistaiseksi tukossa. Täällä sain nähtävästi olla rauhassa.
Vuorillemme tuli talvi pian, käärien vaippaansa ensin ylemmän vuoriston, valahtaen sitten meidän yllemme ja levittäen viimein liepeensä laaksoon asti. Pian istuimme siellä kinosten keskessä niinkuin pakopirtillä ennen, eristettyinä kaikesta, mutta tuntien ja aavistaen kaiken kaameuden ja onnettomuuden olemassaolon. Olemme kuin langattomassa yhteydessä ampumahautojen kanssa kaikilla rintamilla. Kuulemme kanuunain paukkeen, kuularuiskujen rätinän, huudot, korinat ja valitukset. Joskus saamme tukun sanomalehtiä, joita meille laaksosta tuodaan. Ajatuksillamme ei ole muuta suuntaa kuin sota. Jos ne joskus poikkeavatkin muuanne, palaavat ne kuitenkin heti sinne takaisin. Ja aina nousee kysymyksiä, vanhoja ja uusia, tuskaisia ja turhia, joihin ei koskaan tule vastausta.
Mitä varten tämä palo sytytettiin? Mitä aiotaan sillä saavuttaa, jota ei olisi voitu saavuttaa ilman sitä? Miksi aatteelliseksi hyväksi vuotaa kaikki tuo veri? Uhkasivatko jotkut persialaiset jotakin Hellasta? Ovatko nyt mitkään Alankomaat olleet pakotetut luomaan espanjalaisten sortajainsa iestä? Ahdistiko puolikuu ristiä? Onko ajettavana minkään uskonvapauden tai orjain tai muiden vapautuksen asia? Kun luen heidän tarkoituksistaan, on minusta, niinkuin he itsekään eivät olisi niistä selvillä. Niitä on heillä joka päivä jokin uusi. Kaikki sanovat tahtoneensa sitä estää. Kaikki olivat siihen pakotetut. Kaikki syyttävät toisiaan ja pesevät kätensä. Ei kenelläkään ollut siis niin tärkeätä asiaa, että hän ehdoin tahdoin olisi tahtonut viedä sen sodan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sota oli yllätys ja erehdys. Mutta jos tuli erehdys, miksi he eivät siitä lakkaa?
Jos maailma nykykannallaan ollen ei vielä saanut järjestetyksi asioitaan ilman sotaa, jos ihmiskunnan, umpikujaan joutuneena, täytyi siitä ulos päästäkseen murtaa tiensä väkivalloin, miksei silloin yhtä hyvin puhjennut se suuri luokkataistelu, jota on odotettu ja pelätty, se orjain ja kurjain kapina—tasaamaan tavaroita ja jakamaan maita? Se ei puhjennut, mutta sen sijaan rahaton ja maaton rahvas antaa ainoansakin, henkensäkin, rahan ja tavaran ei tasaamiseen, vaan kasaamiseen entistä epätasaisempiin röykkiöihin. Mutta ehkä puhkeaa vielä sekin sota? Koko maailman Sedania seuraako koko maailman kommuuni? Onhan nyt opetettu kaikissa maissa vetoamaan väkivaltaan ja voimaan korkeimpana oikeutena. Entä kun käsipommit ja myrkkykaasut joka miehen kädessä alkavat työnsä kadunkulmissa ja bulevardien risteyksissä, yhtä haavaa joka pääkaupungissa.
Enkä kuitenkaan voi olla joskus tekemättä laskelmia siitä, mitä kukin lopulta tästä sodasta hyötyy. Yllätän itseni ajattelemasta: jos se voittaa, seuraa siitä se ja se;—jos se ja se joutuu tappiolle, on se sille ja sille asialle eduksi. Mitä toiveita on minulla, kuinka soisin käyvän? Jos uskoisin madonnan voimaan, jos uskoisin hänen voivan antaa, mitä pyydän—mitä häneltä pyytäisin? Viritän itseni tuntemaan ja toivomaan sen mukaisesti, arvioimaan sen mukaisesti voittoja ja tappioita, etenemisiä ja peräytymisiä.
Mutta saako kukaan ottaa omaksi hyväkseen mitään, mikä ehkä on saavutettu toisten häviöllä ja silpomisella? Heidän täytyy ensin saada hyvityksensä, kävi miten kävi, oikeuden täytyy ensin voittaa siellä, missä sitä on räikeimmin rikottu. Paperitraktaattien, juuri niiden täytyy saada tehonsa takaisin. Muut voivat odottaa. Ei kukaan heikko saa ottaa mitään keneltäkään, joka on muilta heikoilta ryöstänyt, ei mitään kädestä, joka on tahrattu toisten heikkojen vereen… Minä kuulen, kuinka minulle jossakin nauretaan:—Kyllä sitten saavat osapuolet odottaa … mitä se heihin kuuluu … mitä sillä on väliä, mitenkä ja keneltä—kunhan—?
Ehkei olekaan, niinkuin maailma nyt on järjestetty. Mutta maailmahan olikin järjestettävä kokonaan toisin. Siinä järjestämisessä voi olla mukana ainoastaan se, joka ei ole ollut mukana järjestämässä, niinkuin sitä nyt järjestetään, ja siitä hyötymässä…
El kenenkään sotivan asia voi olla niiden asia, jotka eivät sotaa hyväksy. Sillä he kaikki taistelevat turhaan, mistä taistellevatkin, kaatuvat hyödyttömästi, minkä hyväksi luullevatkin kaatuvansa. Maailman urhoollisimpien, parhaimpien, nerokkaimpien veri vuotaa siis juoksuhaudoissa hukkaan. Mutta koska kerran tahtovat, niin taistelkoot, kaatukoot…
Kun edes saisi sydämensä turtumaan siihen, kiedotuksi ympärilleen välinpitämättömyyden ja unhotuksen vaipan, niinkuin se, joka peittää nuo autiot vuoret. Kun voisi päästä kaikesta ajattelemalla: sotikoot, tapelkoot, mitä se minuun kuuluu! Ennen kaikkea—kun saisi mielestään pois sen, mitä oli uneksinut ja uskonut.