Mutta kun yö ja ympäristö ovat hiljaisimmillaan, tulevat lempiaatteet ja mielihaaveet, niinkuin ei mitään olisi muuttunut, kehien eteen kaiken, mitä muinoin oli maailmanrauhasta ja sen mahdollisuudesta runoillut ja miten sitä rakennellut.
Mitä kaikkea olikaan siellä ravintolan edustalla, seuratessamme liikettä kahden tunnelin suulla, päätelty maailmanliikenteestä, maailmanjärjestyksestä, ihmiskunnan rauhallisista yhteisharrastuksista, kansojen veljeydestä, koko sivistyneen maailman yhteenkuuluvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta—mitä olikaan siinä puhuttu kansainvälisten ennakkoluulojen häipymisestä: kuinka on jo syntymässä kansojen yhteinen yläluokka, joka johtaa niitä rauhan hengessä ja pakottaa ne omien etujensakin vuoksi olemaan veljiä ja sillä tavoin suhtautumaan toisiinsa!… Johan ne nuoret miehet—se kirkassilmäisin, hehkuvaposkisin niistä, johan hän oli luullut pikajunan nopeudella rientävänsä siihen ihannemaahan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, jossa ei ole sotia, ei ruttoja, ei kärsimyksiä, tuskin kuolemaakaan… Minäkin uskoin heihin, sillä mikseivät ne tuollaiset rotukansat, älykkäät, voimakkaat, saatuaan aikaan sen, minkä jo ovat saaneet, voisi saada aikaan vielä enempääkin, toteuttaa älyllään, tarmollaan ja hyvällä tahdollaan viimeisimmät, huimaavimmat suunnitelmansa, saavuttaa mitä huippuja hyvänsä!
Sitten retkeni tänne ylös sinä heleänä, aatepuhtaana, sointuvana sunnuntaina, kun erakon rauhanviittojen välitse hiljalleen nousin ja melkein tietämättäni omistin hänen uskonsa sen ilman mukana, jota hengitin, puhdistuen epäilystäni, niinkuin veri puhdistuu pahoista aineksistaan auringon ja vuoriston ilman vaikutuksesta…
Ja sitten niiden herkkien nuorten miesten innostus tässä tämän takan ympärillä, jota hän piti vireillä keräämillään kuivilla kanervilla— heidän hehkuvat puheensa, aatteet, jotka uskoin olevan ei ainoastaan heidän vaan koko maailman parhaan nuorison, joka vuorostaan oli saanut ne maailman jaloimmilta miehiltä, suurimmilta ajattelijoilta, runoilijoilta ja tietäjiltä—koko se ilta ja yö. Ja erakon usko, että hänen madonnansa on jumalolento, jota jo palvellaan ja jonka tunnustajia pian on oleva kaikissa maissa…
Kaikki se oli joskus ollut olemassa. Eikä se aika ollut mikään kaukainen aika, ei mikään hämärä, ihannoimalla luotu arkadinen muinaisuus, vaan äsken totena ja uskottavana eletty. Miksi siitä ei enää ole mitään jälellä! Miksi se oli harhaa!
Vaan eikö siitä todellakaan ole mitään jälellä? Onko se sittenkään harhaa?
* * * * *
Kuluu viikkoja, en tiedä oikein miten. Mitä muuta koettanenkin ajatella ja kuvitella, ajatus päättyy aina lopulta näihin yksiin ja samoihin: upotettuihin valtamerilaivoihin … miinoihin ajaneisiin risteilijöihin, jotka iskun saatuaan korskahtavat pystyyn ja kerran leimahtaen katoavat kuin meteori veteen … hävinneisiin vedenalaisiin, joiden viimeisestä hengenvedosta tuo tiedon vain pinnalle pulpahtava rasvakupla … juoksukaivantoihin, joiden pohjaan tuon tuostakin nuori mies, joku kansansa parhaista, tuuskahtaa tähystystelineeltään, punaten verellään sen lumisohjuisen veden… Nuo kuvat käyvät pysyväksi painajaiseksi, tullen milloin missäkin muodossa, ei vain öin, vaan myöskin päivin.
Emme näistä emmekä juuri muustakaan enää puhu. En tiedä, mitä ystäväni oikein miettii ja tuntee, mille kannalle hän lienee kehittynyt. Kieltääkö hän yhä. Eikö hänelle ole vähääkään valjennut? En ole kuullut hänen edes rukoilevan, niinkuin hän teki ennen, joka aamu ja ilta. Ovatko hänen ja hänen Jumalansa välit kokonaan katkenneet? Hän ei näytä saavan rauhaa missään. Usein hän on päiväkausia poissa, koiransa kanssa vuoristossa, muka eksyneitä etsimässä, mutta ketään tapaamatta, sillä eihän siellä nyt kukaan liiku eikä tarvitse apua. Mutta hänen nähtävästi täytyy saada olla liikkeellä, viihdyttämässä edes sillä tavoin sisäistä kipua, jota hän ei osaa lieventää valittamalla eikä toiselle tulkitsemalla.
Hänen madonnansa seisoo yhä hylättynä nurkassa, peite yllään, samalla paikalla, mihin hän on sen asettanut. Ollaan joulussa, sen aaton ilta hämärtää. Hän kävelee edestakaisin lattialla, harhailevin askelin. Hän pysähtyy madonnansa eteen, koskettaa peitettä, ikäänkuin aikoisi nostaa sen pois, mutta ei tee sitä, puhaltaa pölyä sen päältä, tasoittelee sen laskoksia, jättää sen siihen ja jatkaa kävelyään.