Sivuutamme pyhät, niitä millään tavoin erikoisemmin merkitsemättä—kun ei hän, en minäkään,—niiden tuottamatta mitään muutosta oloihimme ja mieliimme. Tulee uudenvuoden päivä. Hän ei toivota minulle hyvää uuttavuotta enkä minäkään hänelle. Hänen näyttää olevan yhä vaikeampi olla. Nyt hän ei enää mene ulos, vaan lepää vuoteessaan tai istuu, missä sattuu, pitkät ajat eteensä tuijottaen; antaen minun hoitaa pienet tehtävämme, elukkain ruokinnan, heinäin kantamisen alempaa ladoista ja puiden pilkonnan.
Ollaan loppiaisessa. On kirkas, kaunis aamu. Räystäs jo tippuu päivän puolella.
—Nythän on kolmen kuninkaan ja Betlehemin tähden päivä … vapahtajan pakanoille ilmestymisen juhla, sanon, jotakin sanoakseni.
Silloin hän lavitsaltaan ponnahtaen, luoden yltään kuin painon, puhkeaa:
—Minä en jaksa … en jaksa olla siihen uskomatta!
—Maailmanrauhanko mahdollisuuteen?
—Minun täytyy siihen uskoa!
—Huolimatta kaikesta?
—Kaikesta huolimatta minun täytyy siihen uskoa. Ei se voi olla harhaa. Oli väärin, mitä sanoin. Koska Hanselikin… Se ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko… Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.
Hänen silmissään oli taas sama haaveellinen ilme, mikä niissä oli ollut ennen. Otsan rypyt olivat samassa kuin silinneet ja piirteet pehmenneet. Vapauttavalla liikkeellä hän nosti repun selkäänsä ja riensi alas kylään, jossa hän ei ollut käynyt sitten sodan puhkeamisen.