Hän siis uskoo taas. Maailmanrauha oli ollut mahdoton, nyt se taas on mahdollinen. Hänen sielunsa on ollut poissa liitoksistaan, nyt se on jotenkuten päässyt jälleen sijoilleen.
Mitä on tapahtunut, mikä ihme on saanut sen aikaan? Ainoastaan tarve uskoa siihen, mahdottomuus olla siihen uskomatta. Ei mitään uutta asianhaaraa ole tullut lisäksi. Mutta hän ei jaksa muuta, hän uskoo sentähden, että hänen täytyy, ja hän voi tehdä sen sentähden, että hän tahtoo. Uskominen on hänelle elinehto.
Hän tukehtuu, jos ei saa hengittää sen ilmaa.
En oudoksu sitä. Minusta on luonnollisin asia maailmassa, että hän taas uskoo. Hänen tietysti pitää uskoa—juuri kaikesta huolimatta. Ja minussa on heti tarve uskoa niinkuin hän. Minulle tapahtuu taas, mikä oli tapahtunut entisen uskovaisen ystäväni suhteen: jos joku olisi tullut vastaväitteineen, olisin käynyt niitä kumoamaan, vaikka ne olisivat olleet omanikin. Miksi juuri tämä sota riistäisi maailmanrauhan ystäviltä uskon sen toteutumisen mahdollisuuteen enemmän kuin muutkaan sodat, jotka eivät ole voineet sitä järkyttää? Onhan aate ollut aina olemassa, onhan usko siihen ja toiminta sen hyväksi lakkaamatta kasvanut, sota sodalta.
Olisin tällä kertaa ennen kaikkea sanonut, että usko jonkin aatteen tai asian tulevaisuuteen on mitä hirmuisin ase sen puolesta, koska se jäykkänä, itsepintaisena ei säiky mitään syitä ja vastuksia, ei anna minkäänlaisten tosiasiain järkyttää itseään, ei pelästy mistään kärsimistään tappioista, vaan uurtaa uurtamistaan vuosisatojen vallihaudoissa, kaivannoissa ja katakombeissa, nostaa sata päätä, kun yksi katkaistaan, voittaa lopulta ja rakentaa, ei linnaa pilviin, vaan pyhän Pietarinkirkon juuri sen sirkuksen sijalle, missä uskovia kerran poltettiin ja teurastettiin…
* * * * *
Illan suussa hän palasi, temmaten kiireesti oven auki, silmät säteillen ja posket hehkuen.
—Mitä on tapahtunut? Onko rauha tehty?
—On tapahtunut paljoa enemmän!
Hän ojensi minulle sanomalehden ja näytti paikan, josta minun oli luettava. Luin: "Keskellä sodan kauhuja on mieltäylentävää saada tietää, kuinka joulua vietettiin länsirintamalla, eräällä sen englantilais-saksalaisella osalla. Siitä antavat tietoja monet englantilaisten upseerien ja sotilaiden kirjeet, joita on julkaistu englantilaisissa lehdissä. Nämä tiedot osoittavat, että ihminen sittenkin on ihminen ja että tänä äärimmäisen vihan ja vihollisuuden aikanakin inhimilliset tunteet väkisinkin pakottautuvat ulos sen painon alta, jonka niiden päälle ovat panneet politiikka ja sotatila."