"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa…"
—Antakaa minä luen!
Hän otti minulta lehden ja luki:
—"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa näin:
'Te erehdytte suuresti, jos luulette, että me vastaanotimme joulun huonosti. Päin vastoin se oli mitä ihmeellisin joulu. En vaihtaisi tätä joulua mihinkään maailmassa. Emme voineet jouluaattona kokonaan pidättää joulutunteitamme. Ihailimme ensin komeata auringonlaskua. Sitten näimme kalpean kuun nousevan vihollisten asemien takaa ja valaisevan niitä. Sen valossa kimmelsivät kaukana saksalaisten piikkilankaesteet. Yht'äkkiä olimme kuulevinamme virren säveliä sieltäpäin. Kuoro kuului yhä selvemmin ja selvemmin. Virsi seurasi toistaan. Muutamat niistä olivat tutut meille englantilaisille, ja me yhdyimme niihin. Jollei olisi kuulunut kaukaista kumeata kanuunanammuntaa, olisi ympärillämme vallinnut täydellinen 'rauha' ja 'hyvä tahto'. Lopulta kuulimme joululaulumme 'Merry Cristmas'in' sävelet ja nyt emme enää voineet pidättäytyä. Useat meistä hyppäsivät vallihaudoista, me kiipesimme piikkilankaesteiden yli, menimme puolitiehen vihollisen juoksuhautoja kohti ja tapasimme siellä saksalaiset, jotka olivat tulleet meitä vastuuseen. Tervehdimme toisiamme, toivotimme onnea ja joulurauhaa ja jakelimme toisillemme lahjaksi sanomalehtiä, tupakkaa ja muita lahjoja.'"
Hän ei malttanut lukea loppuun, antoi taas lehden minulle ja meni nurkkaan, jossa rauhanmadonna yhä seisoi peitetyin kasvoin. Hän poisti vaatteen, otti madonnan syliinsä ja riensi ulos. Hangessa hoippuen kantoi hän sitä varoskellen kuin kummi ristittäväksi vietävää lasta.
Luen edelleen samasta lehdestä:
"Toisesta paikasta kirjoittaa eräs sotamies: 'Kello 5 illalla me kuulimme orkesterin säveliä saksalaisten puolelta, mutta meidän tykistömme sekaantui asiaan lähettämällä muutamia projektiilejä juuri vihollisten tiheintä rintamaa kohti. Voitte ajatella, kuinka kävi soittajain. Mutta kun yö tuli, hämmästyimme kovin nähdessämme, kuinka saksalaiset asettivat joulukuusia valleille juoksuhautojen eteen ja itse ryhmittyivät niiden ympärille. Me nousimme haudoistamme ja luulimme aluksi, että se oli jokin väijytys, mutta hetken kuluttua meni kolme meidän upseeriamme kolmea saksalaista upseeria vastaan, jotka tulivat heitä kohti. Valonheittäjä valaisi heidän tietään. Oli jotakin aivan odottamatonta ja ihmeellistä nähdä, kuinka nämä kuusi upseeria kohtasivat toisensa rintamien välillä, puristivat toistensa käsiä ja valonheittäjän häikäisevässä valossa tarjosivat toisilleen tupakkaa. Aivan haltioissaan alkoivat meidän poikamme kiihkeästi taputtaa käsiään. Kun upseerimme palasivat, tuli meidän vuoromme. Suuressa laumassa me riensimme odottamattomien ystäviemme luo ja tarjosimme heille suklaata, jota he mielellään ottivat vastaan. Me sovimme siitä, ettemme ammu toisiamme ennen puolta yötä.'
'Itsenään joulupäivänä muodostui tämä yht'äkkinen ystävyys vielä hellemmäksi. Ei enää epäilty toisiaan, vaan aamusta alkaen kokoontuivat vastustajat molemmista leireistä rintamien väliin. Noin puolet miehistöstämme oli jättänyt juoksuhautansa paiskatakseen kättä saksalaisille ja antaakseen ja vastaanottaakseen lahjoja. Saksalaiset pyysivät, että auttaisimme heitä hautaamaan heidän kaatuneitaan. Siihen me kernaasti suostuimme. Heidän upseerinsa rukoili rukouksen saksaksi, ja me kuuntelimme tätä rukousta yhdessä saksalaisten sotamiesten kanssa paljain päin. Ne ovat kunnon poikia, oikeita gentlemanneja ja parhaita tovereita. Huomenna alkaa taistelu taas, mutta parempi olisi saada taistella jotakin toista rintaman osaa vastaan kuin sitä, jossa meillä on jouluystävämme.'"
Tuossa koruttomassa joulukuvauksessa—eikö siinä ollut kuin syntymässä olevan legendan pohjasävel. Se olisi voinut alkaa näin: "ja tapahtui siihen aikaan, kun kaikki maailma oli sodassa, että heidän väijyessään vallihaudoissa Herran virsi soi…"