Matti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan taskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden ja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen … niinkuin oli joka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut … otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina ennenkin oli estellyt … sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen … mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.
Puheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin.
Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja haastattelemaan…
Kysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa.—Eihän Matille mitään erinäistä … ja hyvinhän Liisakin jaksaa—mikäpä sillä jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä…
—Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon … kun ei Matti käytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna.
—Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt … saisihan se käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.
—Eikö se tahdot?
—Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin katsella.
—Vieläkö Matti näkee ilman laseja?
—Minäkö?—Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt … lautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin…