—Kuka lie kuorsannut … min' en oo…
—Herra Jumala … kukas siellä, jos et sinä!
—Itse oot kuorsannut…
—Vai minä? … jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri…
Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti sitä talliin viemään.
Liisa jäi palava päre hampaissa rekeä penkomaan…
Olipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan … eikö hän ollut jo lähtiessään sille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnöriä. Mutta sen piti vaan saada puoli tynnöriä … ei sanonut ilkiävänsä vähempää selässään makasiiniin kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan näyttää… Eivätpähän olleet pappilassa apetta antaneet, kosk' on omat silput kuluneet … se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lie… Vitsapahan oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi … ja entäs loimi, jopahan taas oli sika!…—Mitä? … ja nyt näki Liisa jo semmoista, että ei kiitetty, ja hän huusi siitä Matille talliin…
—Herra Jumala!… Matti hoi! kun on minun kehruut vielä täällä reen pohjalla … jotka olivat ruustinnalle vietävät!… Kuuletko sinä, sen kötys, minkä tähden et ole antanutkaan niitä ruustinnalle?
Matti oli ruvennut apetta tekemään tammalleen ja tuli nyt noutamaan jauhopussia reestä.
—Minkä tähden et ole antanutkaan minun kehruuksiani ruustinnalle?