Liisa oli laittautunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti tupakkihakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkia.
—Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi
Liisa.
Eihän toki ollut kaikkia polttanut … muutenhan tässä vain lämmitellessään hakkaili…
Ja Matti hakkasi tupakkia ja veti vetämistään savuja piipustaan … yhtä kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että yhtenä rätinänä kävi kopan sisus…
Ei se ehkä usko … vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!… Sama kai se on, uskooko tahi ei…
—Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie … oletko kuullut?
Mutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi.
—Niin mikä on?
Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi…
—Onpahan vain rautatie … ovat nyt lapinlahtelaisetkin rautatien pitäjäänsä saaneet … kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat ruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan, ei kesällä eikä talvella… En tiedä, liekö totta, min puhuivat…