—No elähän nyt … elähän nyt.
Ja hyvän mielen näköisenä kantoi Liisa ämpärillä sammiosta vettä talliin ja pisti sen tamman eteen.
—Juopipahan se, sanoi Liisa.
Mutta Matti murjotti yhä ja hämmenteli äänetönnä apetta.
—No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut paljon uutisia?
—Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuullakin vaikka mitä … kumma, kun jo raskit lähteä … kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan.
Liisa käänti leikiksi…
—Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun pelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä toimeen.—Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa ruustinnan kanssa istuttiin ja tarinoitiin!… Käveli siinä rovastikin tiheän päähän piippuineen kyökkikamarin läpi, tarttuipa välistä puheeseenkin ja puheli pitkät postit.
Mutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi … kantoi appeen tamman eteen ja rupesi tallia luomaan.
—Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä … siitähän me tarinoitiin eikä paljon muusta mistään … jos tietäisit, minkälainen se on!