—Pitää lähteä, sanoi Matti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja toisiaan katselleet.
—Eikö joudeta talossa käymään?
—Eipä joudettaisi oikein … pitää lähteä … ei muuta kuin hyvästi.
—Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen piippuaan polttelemaan. Matti ja Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän jälkeensä katseli … ja että hän heille naurahti itsekseen … samalla lailla kuin silloin, kun sanoi, että »kaikki ne nyt sinne menevätkin…»
Vaan eivät Matti ja Liisa siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet.
Kulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet, ja jo alkoi pappila näkyä. Päivä oli jo puolessa, kun olivat kotoa lähteneet … eivät olleet ennen selvinneet lähtemään … ja nyt se oli jo kappaleen alenemaan päin. Oli lehmäin lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan. Liisa ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt vai vastakohan savua tehnee… Ka, kun ei tullut sanotuksi, että palavakkanen on aitan ylähyllyllä … vaan ehkä se sen sieltä löytää. Sanoi sen Liisa Matillekin, ja sitä arveli Mattikin, että kyllä kai se sen sieltä löytää, kun lypsinkiulun ottaa.
Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen, oikotie, vei niittyjä myöten suoraan pappilan pihan läpi kirkolle, mutta toinen, sama maantie, jota olivat tulleetkin, kierrätteli pappilan niityt ja pellot.
Tienhaarassa seisottui Matti ja odotti Liisaa, joka aina vähän jälempänä kulki. Liisa istuutui tiepuoleen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa … aina oli siinä kohti akkain tapana panna kengät jalkaan … eihän pappilan pihan läpi ilennyt avojaloin kulkea… Mutta Matti arveli, että tokko tuota nyt niittyjä myöten mentäneenkään… Liisa arveli, että totta kai niittyjä myöten, kun oli suorempi siitä.
Vaan siihen sanoi Matti, että pappilan herrasväki näkee heidät … ne istuvat aina rappusilla kesäiseen aikaan.
Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin … ovathan nuo ennenkin nähneet…