—Niiden ylitse kulkee rautalanka … erotatteko?
—Ka, eikö kule!
—Mikäs se on tuo aukea?
—Oleppas, Matti! … ka niin, minkä tähden siihen on tuohon tuommoinen aukea metsään hakattu?
—Siitä se nyt menee se rautatie.
—Elä he—ele—!… Siitäkö se nyt!… Hyvä isä siunatkoon … siinäkö se nyt!… Voi tokkiisa, kun tämä nyt tuntuu kummalta—!
Ja Liisalle tuli kyyneleet silmiin.
Mattikin seisottui katsomaan… Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet hakata … niin että tahtoi päätä pyörryttää…—Ville käski likempää katsomaan.
—Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen.
Odottakaahan … minä … elkäähän … eihän sitä avojaloin ilkiä.
—Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan … lähdetään me vain, sanoi
Matti Villelle.