—Elkää nyt menkö … odota, hyvä Ville, minuakin. Ville odotti, ja Ville oli Liisan mielestä paras mies maailmassa—Matista ei toki rinnalle pannenkaan … se nyt vasta oli semmoinen … ei olisi odottanut ket'ikään ihmistä, kun vain itsellään oli kiire…
Ja semmoisella kiireellä sitoi Liisa kengät jalkaansa, että se hikipisaroita otsasta pusersi.
—Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja vei heidät piha-aukean yli asemahuoneen eteen.
Liisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja lasiovisen rakennuksen eteen … olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja ennenkin nähnyt … ja komeahan pappilankin pytinki … eikähän tuo niitä nähdessä noin … mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti…
—Tässä se inspehtori asuu.
—Tässäkö pehtori … tässäkö tässä suuressa?
Epäilys tunkeusi mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän sitä epäilystään osannut nyt sanoa … saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista … olihan niitä täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?…
—Mennään tänne toiselle puolen pytingin…
Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen jälessä melkein hiipivin askelin … eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan…
Siellä se nyt vasta kaikista kummin oli … ja siltä puolen yhä komeampi.—Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella … siinä käveli kuin lattialla … ja ihanhan se oikeata lattiata olikin … vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? … ja ikkunat kahdesta isosta lasista … ja ovet yhä komeammat … kirjoituksia seinissä … ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha…