Ville kuletti heidät asemasillan toiseen päähän, josta oli viettävää siltaa alas radan viereen. Ohitse kulkiessa sattui Matin ja Liisan silmiin eräästä ikkunasta keltaisia rattaita ja kuului sieltä pientä naputusta … katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppia kumollaan … ja lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän ja siitä toiseen ja sitten taas toiseen…
Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan ja katsomaan rautatietä…
Kaksi kapeata rautakaistaletta … ja pölkkyjä poikkitelaisin … vieri vieressään … yhtä suoraa silmän kantamattomaan … ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli … ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata … ja kapeni vähitellen…
—Tämäkö se tuota? … tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta värähteli hänenkin muotonsa.
—Tämä se nyt on … näitä myöten se nyt kulkee juna.
—Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö … pölkkyjäkö?
—Ei pölkkyjä … näitä rautoja.
—Vai näitä rautoja … en taida ymmärtää … vaan mitenkä ne tuota? … pyöräin päällähän se kulkee?
—Pyöräin.
—Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai—?