»Päivälehti», 23 p:nä toukok. 1891.
Nyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä varten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein ikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan ensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta eduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.
Ritaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta katsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin jäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.
Ja sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja enemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin vaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin ryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä tarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä työalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä, joiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle kerran maailmassa ovat olleet ominaisia. Kuinka paljon itsensä kiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan pöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin varmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja kunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää. Ritarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan historia ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää paikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti itsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla kunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin puolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet muulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin sattumalta säteensä luonut. Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/ kirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle tehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella taikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.
Kun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin silmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on iso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että päivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi nähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja välkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista mertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella veralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja keveän vaikutuksen.
Maamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen sauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut virkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja korkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle keveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin hyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.
Tuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja vetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan puoleensa.
Ei missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin ritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu sääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki muut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla edustetut—ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat Björkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja aatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita, liikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri alalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright, eikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun muistaa, että professori v. Becker on aatelismies ja että samassa säädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.
Ritariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta silmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja kasvot.
Maamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla kuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi muutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka vartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta ihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain synkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi valkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän näyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään kumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen tervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.