AILI. Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut! Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän sohvaan, niin saat nojata. Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa. Kätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.
Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on kahvitarjotin.
HANNA. Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.
AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.
HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse.
Huoaten väsyneesti.
Mutta jos nyt en saa.—Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhän
voinut … ei, ei, kyllähän minun piti.
YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti.
Ja hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?
HANNA.
Ei.
YRJÖ.
Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?
HANNA.
Eivät.
AILI.
Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?