Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että hän alkaisi kertoa, kuinka meillä oli siellä hupaista, kuinka meitä ei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.
—No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.
—Olihan noin, vastaa hän.
Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten unisesti: »Hyvää yötä».
Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella kattoa.
Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään. Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo huomenna.
Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua. Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.
Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään, niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.
Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.
Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa minua, vanhaa houkkaa?