—Mitä on kello?
* * * * *
—Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi mennessään ja laitteli kaulustaan.
Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia, jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.
Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!
Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes ajattelisi minua säälien, surkutellen.
Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.
Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.
Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on oma hyttini perän puolella laivaa.
—Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!