III.
Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä, Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta, milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän».
Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut eilen illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.
Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy
tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.
Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:
»Ole vaiti … mitä sitten, jos oletkin hullu!»
Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot, raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.
Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt selviää minulle yht'äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas. Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.
Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa siellä mattoja.
Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei, tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!»
Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.
Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä siellä, tuntuu minusta yht'äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.