»Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä. Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois. Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä, muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle »pardon» kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.»
»Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin mistäkin syystä.»
»On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä. Kun sitten illan tullen »loistavat lähteet» alkavat soittaa värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.»
»Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne heikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli. Täällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä, punaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin syttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten milloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien seinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain maalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa kehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen kyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään arvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja kaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet tuhannet, jotka tappelevat tuoleista »loistavien lähteittensä» ympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan melkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia huvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut.»
»Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa soittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä. Soitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön rypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä miehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on soittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee intohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen puvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän iskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen ympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle kukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin, joita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta, jalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun kevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht'äkkiä vaikenevat viulut ja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää, joita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt täydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan tasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa takaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi, valittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja yht'äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet totisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten linjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää harhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen oman maansa ilta-aurinko.»
Kaiu soitto, kaiu katkeraan, vetrehisiin vesiin asti vaan, soituas näin taannu suloiseks, taannu vienoks unihaaveheks.
»Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen taivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat purren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin minuun, hyräillen hiukan.»
»Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä mielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt yhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on niissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys. Sitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen heiketessä ja siliävät sitten kokonaan.»
»Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin mieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä kirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa itseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni, uurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja mielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen sijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin kahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat toisiinsa?»
»Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen. En poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin asuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.»