Kirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe rakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen kuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt minusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En uskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin hyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo toivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä salanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen: »Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.» Mitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin luettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä häneen kirjeeni?
Tuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie säikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin kuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein ajattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni syvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä. Enhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni jälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin. Rakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin tunteen ja samalla myöskin—sitä en voinut salata itseltäni—äidin ja veljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan kirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä rakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton.
Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon.
En henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi, kun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin. Biljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen helistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä seinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa alituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse vaunuja ja hevosia.
Lähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen putoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen astella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat loistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua. Avautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia naisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja katson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia naisia:—Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur?
Minä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle kadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni, ja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan, ratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa viistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo Pariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun heittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä.
Soitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni kuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi pimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe sitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri haaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu hiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on alituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka kohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää niiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on juna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten huutoja. Joku laulaa.
Kauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä olen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa yliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet kirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä. Mieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja luulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin tästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten mäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet vaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön, sillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet.
Riisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta näyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä kohisee vain kotoinen korpi.
Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen. Olen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet toiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja onnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä.