V.
Elän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on tullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän mahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi vastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se siellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus ja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta fatalistin tyyneen rauhaan.
Työni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen käynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa. Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset—ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee olemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta samalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että olen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille.
Se on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka oikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu aikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä vieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä kirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on tehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus menenkin, niin voin yht'äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa, sateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni.
Tullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja katselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen kasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän peräytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä hänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä. Hän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan hänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani kauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi jatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään huoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä.
—Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!]
Joka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen ärrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on hyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta kuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä. Kuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä hän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa pistän minä viisi frangia hänen kouraansa.
Mutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus:
—Rien, monsieur, rien!
Eräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä välitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun ovenvartia yht'äkkiä huutaa jälkeeni: