—Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!]
Se on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se olla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut kiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen kerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada pyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen kuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on veljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa.
En tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon, ettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on kokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on sittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen saanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi.
Mitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se on kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt lähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta ja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut hänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä.
Mutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään koko asiasta.
Veli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt kirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna oli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu hänen kanssaan mitään keskusteltu. »Varmaankin haluttaisi sinua tietää, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä kertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole mitään kadottanut, joshan et voittanutkaan.——Muuten ne nuo naiset yleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä. Ja sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on Annalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu Suomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja tanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina pakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen 'tunteistaan' en tosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla kihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.»
»Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää, jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle kivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin mitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa. En usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk'et häntä saisikaan. Sinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden kaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin kuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole kumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä mukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina tinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä naisia jälellä maailmassa.»
»Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht'äkkiä on tullut erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja minä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys.»
»Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista. Minä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen aviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin sinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat ja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka ynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan—'kotoisen lieden ääressä'. Minä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää.— Oblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan minä olen kehittynyt.»
»Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo huolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei varsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun sijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita purtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja siitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut hiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja kokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli sinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä koetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin. Ehkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi, niin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa—joka muuten lähettää sinulle terveisensä—haemme ja löydämme sinulle jonkun uskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä 'etevä', mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.»