Kirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin hyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta. Mutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä, vaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole lopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän erakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus heittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni uskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan.
VI.
On jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle on kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin kirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan kokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa, tullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja kylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän kotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä kaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa kolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä.
Kuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana supatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään työntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa kiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka hämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan pitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti piilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja kuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi suureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen, ei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä yhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän päästä.
Mutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva tässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan kulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä sytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle. Huoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo »juttuja», joita henkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva katoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota, mitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja silmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun koppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos.—»Kerro vielä! Kerro vielä!—Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?»
Ei muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht'äkkiä alikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin: »Lapset ho-ooi!… Jo saapi tu-u-uulla!» Sänky alkaa kuohua päitä ja jalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli kaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän sitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan alaovi lukkoon.—Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan kunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin.
Ne olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat ovat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka asuneekaan nyt entisessä yliskamarissani.
On sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas joulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo suunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään minua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin jonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen ikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä elämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin, vasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin huolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni, sivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja hopeapäinen kävelykeppi kouraan.
Ilma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille bulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla. Naisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten käynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken kuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti, ikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa kipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa, samalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin huoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan jyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja siitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa vauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin vihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä ja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna. Joskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva ja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin kadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten mustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin enennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla.
Mutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu kadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet äänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen sukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko. Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen, niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti vonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista akseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja. Kahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi ainoa jono, jonka päätä ei näy.