Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan. Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.
Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn…
Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta ja irvistäviltä.
Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin pääty. Tämähän on Place de la Concorde!… Ja minähän asun Montmartressa!
—Hoo-op!
Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois.
Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.
Jos et sinä, niin en minäkään!
Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!
Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia! Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli ja sisar!… Ja häät tietysti samana päivänä!
Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä vaivaa! »Saahan se lukea sen lehdistä!»—Ollaan tietysti ihastuneita sulhaseen ja vävypoikaan.