Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta suurilla kirjaimilla ilmoituksen:
Kihloissa:
ANNA HJELM
TOIVO RAUTIO
—Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.
—Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän niitä Pohjanmaan Rautioita?
—En minä häntä tunne.
—Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä kanssa.
—Garçon!
—Joko aiot mennä?
—Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.
Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: »Hôtel du Louvre». Iso rakennus vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.