—Vie minut sinne, rakas, oma kultani… Lähdetään heti paikalla … huomenna jo!
Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!
—Niin, niin, pieni talo … niinkuin maalla…
Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut
Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.
Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen, alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni: »Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!» Mutta sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.
Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin vuoteen reunaa suinkin ulottuu.
Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.
Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta, että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se, jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.
Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän sitä, että hän ehkä on sill'aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti huutaen olen hypähtänyt istualleni.
—Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!