—Mutta miksi sitten elät näin?
—Minun täytyy.
Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään, hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli, kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa on. Me olemme kuin vastanaineet.
—Niin, niin, me leikimme vastanaineita!
Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni, ja kun kävelemme bulevardeilla…
—Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?'
—On siellä bulevardejakin…
Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen, joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin »chic»?
—Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?
—Kyllä, paljonkin.