Keskinkertainen, »traagillinen» taide ei vapahda luojaansa, eikä vaikuta kyllin omanvoiton-pyytämättömältä syrjäiseen: se vetoaa salaisesti tämän sääliin. Mutta taide, — sehän on ylijäämä siitä voimasta, millä ihminen voitti ajallisen kohtalonsa.
Kirjallisuutemme on tuuma tuumalta raivannut tien vapaaksi jokaisen mahdollisen luonteenvivahduksen astua esiin. Mutta eikö joskus ole aika, että näytetään vivahdusten sisäinen yhteenkuuluvaisuuskin, jos sitä on? Jos sitä on, niin eikö silloin pidä olla myös sitä sielullista jännevoimaa, joka lopullisesti tilittää sukupolven pyrkimyksen? Sen tilityksen suorittaa vain uskollinen luonne, — ei virheettömin, vaan vapautunein ja tahdoltaan puhtain ajan lapsista; ja pätevin ilmaisu sille on se, missä kukin murros-aika on ennenkin lukenut oman todellisen historiansa: draama. Sellainen jalo draama-tyyppi kuin »Mäster Olof» on juuri siksi niin kantava, että siihen on jyrkkäpiirteinen yksilö seestyneimmällä hetkellään tiivistänyt oman ja oman aikansa kuohunnan, projisioiden puolueettomasti oman itsensä laajempaan elämänpiiriin.
INTO I.: Mutta johan nykyaikana on sovittu siitä, ettei draama ole nimenomaan ainoa paras kirjallinen taidemuoto.
KALLE: Miksei. Voihan lyhyt runo olla parempi kuin pitkä näytelmä. Muoto syntyy sisästäpäin; jos taiteellisesta tuotteesta sanomme, että se on yksinkertaisesti hyvä, niin arviointimme sisältää senkin, että teoksen muoto on ainoa paras, — nim. sille elämänsisällölle. — Mutta minä väitän, että hyvän draaman syntyminen on todistus synteettisimmästä runoilijapersoonallisuudesta. Se vaatii aluksi ja lopuksi sitä, mikä ihmisessä on aina kalleinta: samaista luonteen uskollisuutta. Se rankaisee kipeimmin, vaikka huomaamattomimmin, kirjailijan sisäiset laiminlyönnit.
Mitä draaman uudestasyntymiseen meillä tulee, niin meidän näyttää olevan parasta tyytyä hurskaisiin toivomuksiin. On kai harvinaista, että lukkarista tulee pappi —.
Mutta kunhan nyt aluksi päästäisiin irti siitä varhaisvanhasta, näivettävästä ja luonnettapistävästä nihilismistä, joka peittää alleen vihertäviäkin maita kuin lentohiekkapilvi. Sietäisi todella paljon vapauttaa ja vahvistaa sitä henkistä sävyä, jota kutsutaan »suomalaiseksi psyykeksi». Yksi sen — ainakin kirjallisuudessa hyvin menestyvä — kalvetustauti on tuo nihilismi toisinpäin käänettynä: huumorin puute. Eikö niin sinustakin?
INTO I.: No jaa, en tiedä. Onhan meillä oivallisia kaskunkertojia, on älyniekkoja, joilla ei ole pienimpiäkään taipumuksia murjottelemiseen, on iloisia komediainsepittäjiä, joilla ei peukalo ole keskellä kämmentä.
KALLE: On, onpa kyllä. On kyllä suku sitäkin tavaraa.
Eikä toki ihme. Pitäisihän meidän kuuluman erikoisilla huumorin lahjoilla armoitettuun kansaan. Ehkäpä Kivi hyvinkin vaistosi oikein, arvioidessaan suomalaiset maailman humoristisimmaksi kansaksi.
No niin, meillä on siis kaskunkertojia, ehkä oivallisiakin, on suruttomia älyniekkoja sekä ammattinsa tuntevia komediainsepittäjiä, suku itsekutakin lajia. Minä tahtoisin lisätä, ollakseni kriitillisestä innostani huolimatta sentään puolueetonkin: on meillä myös huumorin oraita.