Äskeisessä luettelossasi et näes vielä päässyt huumoriin asti. Kaskunkertoja voi sukkeluudellaan, eleillään viehättää yleisöään. Ja hyvä niin. Mutta hän ei eo ipso ole humoristi. Eikä paremmin ole älyniekkakaan, jos hänen ylevin avunsa on älyn pääskykepeys. Suuret humoristit ovat luullakseni järjestään aikanaan murjotelleetkin, — se ei tietysti useinkaan ole sairautta, kuten monet uskovat, vain todistus temperamentin syvyydestä. Tuskin tarvitseisi esimerkkejä mainita: Shakespeare, Cervantes, Burns, Gogol, Kivi, Fröding, kaahmaistakseni joukosta ensimäiset. Strindbergin synkkä intohimo rauhoitti usein kiihkoaan välkkyvän huumorin suvannoissa. Ibsenin karhuniloittelun pohjalta taas kumisee hänen totinen paatoksensa, joka myös on ilmeisesti »murjottelussa» avartunut. Saksalaiset ovat enimmäkseen »Weltschmerzin» tai yksivakaisen eepillisyyden runoilijoita, mutta useimmissa on kuitenkin henkäys huumoria. Ranskan todelliset humoristit ovat vanhain aikain miehiä: Villon, Rabelais; Ranskan nykyisemmässä kirjallisuudessa on älypäisyys, »henkevyys», siro mutta usein teennäinen tunneleikki voitolla: se voi hetkensä huvittaa, mutta ei yritäkään vapauttaa syvemmälle patoutuneita kohtalontuntoja. Siltä ei puutu häikäilemättömyyttä, mutta rohkeutta.
Mutta huumori vapauttaa, vapahtaa. Huumorikin on maailmankatsomus. Se on maailmankatsomuksista sovinnollisin, vaikka ei suinkaan leväperäinen. Se on ylpeä ja rohkea maailmankatsomus, mutta salaa hymyllään sekä ylpeytensä että rohkeutensa, etteivät yksivakaiset ja heikot sitä säikkyisi. Se tietää senverran, ettemme elämän viimeisestä tarkoituksesta tiedä mitään; mutta se ymmärtää sen lisäksi, että ihminen on paljon kestänyt ja voi kestää vielä enemmän, että kukin noudattaa paino- ja vetovoimalakiaan kuten maa ja kuu, eikä pääse kohtalostaan nurkumalla. Se ei lyö leikiksi olemisen päämäärää, jonka palvelukseen sekin tuntee olevansa syntynyt, mutta kyllä ihmisen tärkeyden ja turhat pyyteet, jotka se tuntee voittavansa: tässä kaksoistunnossa on sen nöyryys ja ylpeys, ja se silta, joka yhdistää sen uskonnolliseen mielialaan.
Huumori on — mutta minä huomaan, että jos tahdon tyhjentää tämän sanan, niin saan kiertää sitä kauan, niinkuin mirri kuumaa puuroa; on kai lopultakin tyydyttävä vain aavistukseen siitä, mikä itsekin on vain aavistus.
Aavistus oikeuden täyttymisestä siinäkin, missä ahdas järki on keksivinään ikuisen vääryyden ja järjettömyyden.
Olemme tottuneet pitämään suomalaista kansanmiestä jurona; ja epäilemättä syystäkin. Vielä enemmän olemme moittineet häntä osaansa tyytymättömyydestä, tympeydestä ja turhasta napinasta; eikähän hänessä tietysti niitäkään ominaisuuksia ole liian vähän. Mutta uskon, että kukin n.s. sivistysihminen voisi häneltä, — tai t.s. kansan ydinainekselta — oppia vielä paljon aivan henkisiä avuja: ennen kaikkea sitä mielen tasapainoisuutta, millä solutaan elämän pahojen säiden läpi. Hän kyllä kiusaantuu ja kiukustuukin ja voi sanoa turhan sanan vaivoistaan; mutta luulenpa, että hän voisi sälyttää hartioilleen monta prosenttia koko maailman syntitaakasta, ennenkuin hänestä liukeneisi niin paljon surun kyyneliä kuin mitä tyypillinen nykyajan traagillisuuden runoilija vuodattaa yksien lemmenkaihojensa murtamana. Surkeampi ja tylsistymään alttiimpi on se ihmistyyppi, josta Heidenstam täydellä pilkansyyllä, ensin hahmoiteltuaan ne:
»— — — stora, starka karlar, som dricka öl och äta stek»,
laulaa edelleen:
»De säga, att de lida: Vad pressar deras bröst så hårt? Att skriva vers är det så svårt, att hjärtat börjar svida? När skalden på en timma kan gråta full en fingerborg, då tror man sist att skaldens sorg är att han ej kan rimma.»
Kansanmiehen ovat katkerat koettelemukset yllyttäneet synkkään satiiriin ajallista sekä iankaikkista kohtaloa — sortavaa maan mahtimiestä sekä välinpitämätöntä taivaan valtiasta — vastaan. Mutta sikäli kuin hän on alkanut tulla toimeen omillaan ja päässyt vapaan miehen itsetuntoon, hän on käsittänyt humoristisen elämänviisauden ylemmyyden. Hän on tullut tuntemaan, että avoin hymyily on paras sotisopa pahuutta vastaan ja peloittavin voimannäyte; että se on ulospäin yhtä tehokas kuin katkera sana, mutta sisäänpäin, hänelle itselleen, enemmän kuin hätäpuolustus: suoranainen voitto. Satiirin suola on epäilemättä erittäin tarpeellinen apu alkeellisimpien ihmisoikeuksien suojaamiseksi, — varsinkin näin raakana aikana kuin meidän. Mutta huumori on laajempi ja ihmistä itseään tyydyttävämpi, siksi myös positiivisempi avu: se on näet sisimmältään hänen luottavaisin tapansa suhtautua omaan itseensä ja sisäisiin kohtaloihinsa.
Vain puhdas tunto on altis humoristiseen katsomustapaan. Ja sellainen katsomustapa laajentaa joka hetki mielenkiinnon piiriä. Se saa oman pienen minän suuret surut unhoittumaan, ja herättää uteliaisuuden — ja siitä sykähtävän osanoton — kaikkia Luojan käsialoja kohtaan. Se vapahtaa meidät ulos ristiriitaisten pyyteidemme saarroksesta, mutta sitoo meidät suureen ihmisyyteen vapaaehtoisella yhteydentunteellamme. Se on eetillisen kuten älyllisenkin luonteen hienostunein ilmaus.