Miten on jälleen »modernin psyyken» laita? Edellä usein mainitusta luonteen raukeudesta saa selityksensä nykyajassa ylen tuntuva terveen ja kirpeän satiirin puute. Ja milloin sitä ilmestyy, niin huolestuneet yhteiskunnan tuet hyökkäävät hätärumpujen luo, voittaakseen sen äänen. Ja niin voimakkaita kapinallisia maa ei näy kasvavan, että ne todella voisivat nostaa sotalipun. Ajan tympeydestä enin kiusatut kokevat kohentaa aikalaisiaan suurpiirteisellä paatoksella. Ja, kaunistahan sekin. Mutta paatos on sittenkin epäilystä vastaan hiukan turvatonta; ja sen kintereillä kiitää hysterian syöjätär, niellen sen ellei huumori sitä ehdi pelastaa hoiviinsa.
Tahtoisin väittää: me kiinalaistumme. Kenkä puristaa kyllä itsekunkin jalkaa, mutta se on kiinalaista, — siroa, nousevan muodin mukaista. Jalkoja on kavennettava, on luotava meillekin rotujalka. Kipua kyllä sopii kaunosanaisesti kuorossa valittaa, sillä se on musiikkia; mutta kenkä on pyhä kalu, sitä ei sovi heittää jalastaan eikä sen mittoja muutella. Ennen näivettykööt räpylät.
Kun viha ja kapinallisuus on näin vähissä, — missä sen nimellistä sentään tapaa, se on sangen umpimähkäistä, — niin saati sitten voittoisa huumori. Onhan sen oraita, kuten sanottu, siellä täällä. Mutta kuka on oikeastaan nostanut sen täyteen mahtiinsa? Joku maan hiljaisista, joku kansakunnan nimettömistä ehkä. Mutta niistä, joiden pitäisi edustaa henkisiä suuntia, joilla kuuleman mukaan tulisi olla korkeammat maailmankatsomukset, — kuka niistä on jaksanut laajentaa huumorin lahjan persoonalliseksi maailmankatsomukseksi?
Kyllä moni mielellään kirjoittelee komedioja ja ilveilyjä itsensä-ulkopuolisista aiheista. Mutta kuka on kyllin seestynyt suhtautuakseen omaan sisäiseen maailmaansa samalla myhäilevällä ymmärryksellä kuin lähimäisten eloon ja oloon, — vetämättä samalla suutaan klovnin-virnistykseen? Ollakseen persoonallista, huumorin ei tietysti tarvitse olla nimenomattain omaan minuuteen kohdistuvaa subjektiivisuutta. Päinvastoin: kuta varmemmin se laajentaa valta-aluettaan yli välittömien elämysten, kuta johdonmukaisemmin »objektiivista» se on, sitä luotettavammin se vaikuttaa sisäiseltä maailmankatsomukselta, — maailmankatsomukselta, joka vapahtaa miehensä sisäisistä pulmista ja ajan tullen voittaa jokaisen humoristinkin sydämessä asuvan raskasmielisyyden. Edellämainitut suuruudet vahvistavat tätä vakaumusta huumorista. Suuri humoristi — kuten muukin suuri taiteilija — projisioi aina omaa minuuttaan siihen maailmaan, jonka hän luo. Niin on varmaan nerokkaan Tanskan prinssin tuska, ivamieli ja ylivaltainen iloittelu poreillut Shakespearen omassa sydämessä jo kauan ennenkuin hänen mielikuvituksensa tavoitti Hamletin hahmon. — Lyyrillinen itsekohtaisuus huumorissakin taas on kuin luovutettu lunnas tai kuin sinetti, joka täydentää uskontunnustuksen pätevyyden.
Kun meillä nyt on niin runsaasti juuri välittömiin subjektiivisiin elämyksiin pohjautuvaa kirjallisuutta, kun meillä on niin viljalti yhteiskunnan »sovinnaisuuksista» y.m. sorrosta vapautuneita temperamentti-ihmisiä, niin eiköhän olisi kohtuus odottaa, että mieskohtainen elämäntilityskin alkaisi jo kääntyä tunnoiltaan vapautuneemmaksi? Kukaties sielu silti pysyisi yhtä draamallisessa vireessä — joskin joustavammassa, —, vaikka sen pinnalla välkehtisi joskus naurun tai edes hymyn väre; en tarkoita kuitenkaan sitä tylsämielistä naurua ja hymyä, jonka varassa hervoton luonne koettaa pysytellä mielenkiintoisena viimeiseen asti. — Kukaties vielä voitaisiin ottaa ne totiset ihanteet, kysymykset ja »päivän polttavat», jotka koskevat koko yhteiskunnan elämää, hiukan vähemmän juhlallisesti, hiukan arkipäiväisemmin, ja siksi hiukan lämpimämmin: vähäisellä huumorin höysteellä. Mikäli niihin jollakulla on totista harrastusta. — Kenties jälleen virkistyisi epiikan henki, joka niukin naukin, henkihieverissä, on läpäissyt kirjallisuutemme »punaiset vuodet» ja josta ei luulisi eläjää tulevan ilman lemmenliittoa huumorin kanssa.
Tämä näkemyksen ja tunteen uudistus tapahtuu siis uskoni mukaan vain kirjallisuutemme luonnolliselta pohjalta: siten, että se niin sanoakseni suurempi teknillinen helppous, millä suomalainen sielu ehkä jo toimii, ottaa käyttövoimansa maalaiselämän kokoomista pääomista. Runottaren ei tarvitse pelätä talonpoikaistumista. Se voi luoda muodot niin hienot kuin haluaa, ja jos sisältö saakin uuden sävyn, niin kyllä maalaissielussa on henkistä ylimyksellisyyttä niin paljon kuin terve individualismi suinkin kaipaa. — Tätä tietä ovat kehittyneet kirjallisuutemme kantavimmat kyvyt ennen kuten nykyäänkin; ja toivottavasti tältä pohjalta tapahtuu yleinen lämmön ja rehdin miehuuden nousu, ennenkuin kylmenneitten aivojen jääkausi alkaa.
Sillä aivot eivät vielä kohota ihmistä luomakunnan herraksi. Aivojen voima ei sinään ole edes älyä. Inhimillinen älykkyys on synteettisempi lahja; siihen kuuluvat yhdessä kaikki ne ominaisuudet, joita olen pitkin matkaa kokenut selvittää korkeimmalle ihmistyypille luonteellisiksi: intuitiivinen eetillisyys, huumori ja uskonnollinen mielenpohja, — ja jotka itse asiassa ovat saman jumallahjan eri vivahduksia.
Kuten huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden joustavaksi, niin se hienostuttaa myös niin sanoakseni eetillistä makua. Uskonnollinen mieli taas on eetillisyyden pohjavoima. Uskonnollisuus ja huumori ovat kaksoissisaruksia. Että ne usein ovat ainesosina toisissaan, siitä ovat varsinkin monet kansanmiehet — luullakseni tyypillisimmät suomalaisista — ilmeisinä todistajina. Minkä uskonnollisuus syventää huumoria, sen taas huumori vapauttaa uskonnollisen tunteen yksivakaisuutta ja antaa rikkaampia värejä sille. Uskonnollisuus ja huumori ovat yhdessä elämän todellinen suola. Ja samasta juuresta ne lähtevät; niiden yhtymäkohta on se aavistus maailmanmenossa täyttyvästä oikeudesta, josta edellä olen puhunut.
Laajimmilleen kasvaneena uskonnollinen tunne velvoittaa yksilön ikäänkuin vastaamaan koko maailmanmenosta: »sinun kohtalossasi on kysymys itse elämän periaatteesta; jos sinun sisäinen mikrokosmoksesi kestää, niin kestää kosmos; jos sinä lankeet, niin mikä velvoittaa ketään muutakaan pysymään voittoisana pystyssä?» Jottei heikko kuitenkaan sälyttäisi liiallista kuormaa kannettavakseen, vaan olisi sitä uskollisempi vähässä, niin se esittää hänelle saman velvoituksensa rohkaisevammassa muodossa: »käytä elämän lahja ja leiviskäsi parhaasi mukaan!» Tässä minusta on uskonnon ensimäinen ja viimeinen vaatimus, — muu on sitten mielialaa.
INTO I.: Vain sana taas. »Muu on mielialaa.» Mutta eikö uskonto ole kokonaan mielialaa, — kauneudenhartautta, rakkautta? Velvoitushan kuuluu etiikkaan.