KALLE: Mutta mielialakin on joskus tunnettava vaatimuksena, jos aiotaan näyttää toteen se. Ja tuo uskonnollinen velvoitukseksi selkeentynyt tunne on eetillisen vaiston lähtö- ja tukipiste.
Nykyajan esteettinen uskonnollisuus on ollut ja on liian yksinomaisesti mielialaa. Siitä puuttuu useimmiten sitä persoonallista elettä, josta puhuu sydämen intohimoinen tarve. Se on raukeata tai ainakin hieman koristeellista tunnelmaa. Ja ennenkaikkea se on ylen rajoitettua, se on hartautta maisemien tai (varsinkin!) naiskauneuden edessä. Se on tähtien ja madonnain kumartamista. Se on usein kaunista sellaisenaan, mutta pitemmän päälle hiukan epäluotettavaa: siinä ei ole välitöntä suhtautumista ihmiselämään. Kuta paljaampana inhimillisyys avautuu näkyviin uskonnollisesta tunnustuksesta, sitä kauniimpaa se lopultakin on. Uskonnollisia käsitteitä ja mielikuvia ja tunnustuskaavoja kyllä tulvii nykyajassa. Ei ainakaan meidän kirjallisuudessamme maailmankaikkeus luojineen ole ollut muulloin niin muodissa kuin nykyään. Mutta onko aikamme kyllin alkuperäinen mieleltään omaksuakseen totisen lapsensuhteen elämän luojaan? Ja kyllin vaatimaton ja syntyään muistava, tunteakseen hartautta sen todellisuuden edessä, mikä leviää kauneuden pyhättöjen ulkopuolella? Tätä sopii ainakin kysyä.
Tuntuu siltä kuin nykyisimmän uskonnollisuuden kanssa yksilöllisyys ei mielellään tekisi liittoa; luonnollisesti seuraus edellisen koristeellisuudesta. Tuskin saavatkaan uskonnollisten luonteiden nimeä ja arvoa esim. ne realistisen kauden pelottomat, jotka sydän täynnä tuskaa ja rakkautta avasivat meille näkölinjat arkielämän runouteen? Mutta kyllä ne temppelien sulohämyssä polvistujat, joiden katse harhailee korkeuksiin siksi, etteivät he jaksa rakastaa köyhää kotiaan.
Ilmeisesti aikamme sisimmät uskonnollisetkin juonteet jälleen ovat perua siitä köyhästä kodista. Maaseutu on anteliaasti kestinnyt kirjallisuuttamme huumorilla runsaudensarvestaan; ja uskonnollinen mielikin, mikäli sitä on, on maaseudun lämpöisin lahja meille. Sydämen yksinkertaisuus ei hevin menesty kulttuurin kultavasikkain ympärillä.
INTO I.: Niin, niin, sieltähän yksinkertaisten luota kaikki hyvä tulee!
Sieltä varmaan vielä Messiaskin meille, vai?
KALLE: Sinäpä sen sanoit! Se on todella minun yksinkertainen uskoni.
Messiaastahan on puhuttu, ehkä häntä joku odottelee vieläkin. Eipä hän taida maanittelemalla sentään ilmestyä, ja saattaa olla Jumalan kiusaamista puhua niin suurista asioista. Kun eivät niinkään arvolliset kuin Aabraham ja Saara rohjenneet oikein uskoa saavansa enkelin kautta luvattua perillistä, — tosin he silloin olivat jo iälliset.
Mutta jos ottaisi uskoakseen odotuksen täyttymiseen, niin en ymmärrä muuta kuin että sen tulevan suuren pitäisi ennenkaikkea kohottaa suomalaisuus synteettiseksi henkiseksi sävyksi. Että hänen pitäisi omaksua perinnökseen isien —
INTO I.: Ja äitien! —
KALLE: Aivan niin: — ja äitien kokoomat pääomat. — Pääomat ja sydänomat. — Että hän siis edustaisi suomalaista temperamenttiä, kasvaisi syvimmälle omaan maahan painuvista juurista — ja kohottaisi latvansa niihin korkeuksiin, joissa yksinäisyys on voima ja rauha. Vain siitä, joka on luu kansansa luusta ja liha sen lihasta ja joka elää loppuun saakka uskollisesti oman kohtalonsa, vain siitä voi odottaa uuden ajan alkajaa. Sillä hänen tulee puhdistaa ja koota, ja vetää jyrkät ääriviivat sille maailmankuvalle, minkä hän luo omista ja oman kansansa kohtaloista. Se suurpiirteisyys tulee rakentumaan juuri rikkaista yksilöllisistä näkemyksistä sisäisten luonteenvaistojen varaan, — eikä ole sukuakaan sille kuolleelle »monumentaalisuudelle», jota nykyään arvoitetaan nimenomaan kansalliseksi, koska se on epäyksilöllistä ja perustuu asiakirjoihin. — Se on samalla intuitiivistä ja plastillista, — uskallan näet arvioida suomalaisen näkemyksen erittäin plastilliseksi —, mutta ei välitä siitä luonnepiirrosten tekoklassillisuudesta, joka mukamas ylentää muutamat nykydraamat malleiksi alottelijoille, ja jossa kaikki olisi ehkä hyvinkin paikoillaan, jos siihen vielä lisäksi tulisi itse pääasia: samainen intuitiivinen näkemys.